Puoli vuotta edellisestä kirjoituksesta myöhemmin eletään sangen hektisiä aikoja elämästäni. Väliin mahtuu iloja, suruja, lämpöä, läheisyyttä, pari kuukautta pirun kylmää ilmaa, epävarmuutta ja outoja sattumia.

Insinööri(opiskelija..) ilmoittaa ilokseen yleisölle että lopputyön kirjoitus on jokapäiväinen totuus joka ei aina vaan toteudu. Naurettavina tekosyinä tällä kierroksella ovat mm. markkinointi ja insinöörin ylpeys, matematiikka. Parit kurssit jäivät viime kevään urotekoputkesta taustalle heilumaan ilkeästi, valmistumista varjostamaan jos pahin käy toteen - kurssit eivät mene lävitse. Stressin pitäisi olla pääpainottunut kirjoittamiseen, mutta kun.. a) Ensin matematiikka koska se vaatiin ponnistuksia jotta saa tuloksia aikaan b) Viikonloput ovat pyhitetty levolle c) Herääminen aikaisin asioiden tekoon jotka eivät periaatteessa ole rutiininomaista kuten työ tai päivittäinen koulunkäynti on saatanasta. Äh. Eskapismi vie onneksi pitkälle, kun näitä asioita stressaa. Tosin pelkkä koulu tai valmistuminen ei ole ollut viime aikojen stressin lähde.

Taikavarpua suuntaansa riipaisee myös.. työ. Siitähän irtoisi mukavaa rutiinia ja mahdollisesti resursseja paikkaamaan lisääntynyttä nollaamisen tarvetta, oli kyseessä vierailu kuningas alkoholin valtakuntaan tai Nintendo-landiaan. Ikäväkseni joudun toteamaan viimeisen vuoden olleen noin puoltatoista kuukautta lukuunottamatta ikävän palkatonta ja opintotuen nostamiseen en koskaan lähtenyt. Työpaikka vuoden harjoittelun ja lopputyön päälle olisi kuin kruunu inssilakin päälle. Tai ainakin helkutin kiva käyntikortti, jos jälkituotannon assistentti saa vipinää kintuissa.

Kintuissa onkin riittänyt vipinää. Perin kyllästyneenä fillarikelien odottamiseen, päätin ottaa jalat alle ilman polkupyörää ja aloitin lenkkeilyn. Huomasi sitä taas että edelliskesän lopun paidat kiristivät tai pelihousut meinasivat revetä jo siihen, että ei päässyt liikkumaan. Terve mieli asuu terveessä kehossa, vaikka tälläkin hetkellä keskeytän luovan prosessin tyhjentääkseni nenäonteloni. Ontelokranaatin lailla sitten syöksyin kevään Goomin jälkeen lenkkipolulle ympäri asuintieni. Noin kolme kilometriä per kierros ja parhaimmillaan sitä on jaksettu kolmekin kierrosta tunnin ajan jolkotella. Kunniallisena tavoitteena tälläkin atletiikan riemuvoitolla on pienemmät pelihousut (kahden kuukauden tuloksena -3kg aloituspisteestä) ja jonkinlainen rutiini, jälleen kerran. Saapahan syödä miten huvittaa kun on itse päättänyt suorittaa ylimääräistä liikuntaa keskimäärin kolme kertaa viikossa. Tietty, voin myös ajaa parrankin kun kaksoisleuka ei näytä naamaansa keskellä muusien inspiroimaa tauluani.

Muusat.. Voisiko sitä jopa sanoa että olen naista (ei saa kuulemma tytöksi sanoa) tapaillut sitten viime blogin eli puolisen vuotta, jutellut mukavia, tehnyt asioita yhdessä ja harrastettu mieltäraastaavaa epävarmuutta siitä, mitä ollaan, voitaisiin olla ja mitä ei olla. "Outo" lienee yleisin kuvaus. Lämpöä ja läheisyyttä on jaettu, josta kuullessaan kommentoi ystävä HS, "En pystyisi siihen noin pitkään. Ilman taka-ajatuksia." Niin. Edellisessä parisuhteessa jouduin pettymään siihen että myötätuntoa (taka-ajatus!?) ei otettu vastaan, tai ainakaan haluttu sen olevan syynä toisesta välittämiseen. En tiedä miten ihmisiä kohtaan pitäisi näissä tilanteissa käyttäytyä tapahtuneen jälkeen. Sitten astuu kuvioihin vai jopa itsensä paikoilleen asettelee aiemin nähty henkilö. Spontaanin tapahtuman jälkeen käynnistyi 'perinteinen' prosessin: Tutustutaan ihmiseen. Puhutaan mukavia. Tehtään asioita yhdessä. Selvitetään jonkinlainen agenda. Lopputulos: Vieläkin outo. Kerran jo ehdin toteamaan "Ei", mutta se ilmeisesti tarkoittikin kyllä, kun vaikutti siltä että erkaantuminen olisi lähellä. Siihenkin kuulin syyn. Ensimmäinen ei tarkoittaa sitä, että neuvottelut alkavat. Nekin käytiin. Joten sitten sanottiin että "kokeillaan." Siihen sentään sanottiin että "kyllä".

Edellisen kappaleen jälkeen voisi jopa sanoa, että käyn jonkun kanssa ulkona. Mutta käynhän muutenkin, ja muidenkin naisten kanssa ulkona. Kahvilla. Lounaalla. Juttelemassa mukavia. Tekemässä asioita yhdessä. Ilman taka-ajatuksia. Mutta lopullinen agenda vielä puuttuu. Olisiko juuri tässä jotain? Ainakin hyvä ystävyys jossa voi puhua toiselle ja kuunnella toisen huolia pelkäämättä vastausta. Vaan jälleen kerran pelkään sitä, että ylianalysoin. Mietin asioita liikaa. Ajattelen aivoni puhki. Muistamme kai mitä olen aiemmin maininnut? Erään baari-illan päätteeksi ehdotettiin, että ajattele joskus enemmän alapäälläkin. Mutta sehän olisi taas ristiriidassa vanhojen opittujen asioiden kanssa, kun ensin on jo tutustuttu ihmisiin niin että tuntee olonsa heidän kanssaan tarpeeksi mukavaksi että voisi sanoa välittävänsä, isketään kaverikortti pöytään. Olen ilmeisesti "hitaasti lämpiävää sorttia", analysoi toisen blogi. Tai sitten olen muuten vaan hidas kässäämään näitä asioita. Huoh. Kuningas toisinaan auttaa nollaamaan ajatukset tarpeeksi pitkään, että aloittaa joka kerta tyhjältä kun on käydä pahasti pohdittavien asioiden kanssa. Jos nyt vielä kevään yrittäisin selvittää rationaalisesti ja sitten päästää itseni lopputyön jälkeen kesälaitumille uusilla tuulilla.

Vielä kerran lopputyöstä. Koska kyseessä on media-alan työ, on tiedossa toisinaan palkitseviakin kokemuksia ja meriittejä. Tänään menen ensimmäiseen kutsuvierasnäytökseeni, kenties poikkean jatkoilla, kenties juhlistaisin ystävien kera ensimmäistä "elokuvaani" joissa olen jo lopputeksteissä. Kyseessä on Zaida Begrothin elokuva, "Hyvä Poika." Trailerin näet näppärästi vaikkapa täältä.

Nyt valmistautumaan.